Kuvat ovat muutaman päivän takaa. Norjalainen ystävä pyysi katsomaan keskeneräistä mökkiään lähituntureille. Lyhyt ajelu ja maisemat olivat jo tosi hulppeat - oltiin tuhannessa metrissä. Maassa oli jo paikoitellen lunta - tein ensimmäisen lumipalloni.
Tuolla ylhäällä sielu lepää ja mieli rauhoittuu. Ilma on jo selvästi ohuempaa, ja kun maisema jatkuu silmänkantamattomiin, saa elämään aina uutta perspektiiviä. Asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Juttelu kahvin ääressä teki sekin hyvää.
En ehkä kuitenkaan haluaisi asua tuolla vakituisesti. Taivas on niin korkealla ja horisontti niin kaukana, että myös omat rajat tuntuvat katoavan. Laakson sylissä on hyvä ja turvallista asua, vaikka ylös on välillä hyvä päästä. Ja toisinaan, kun sumupilvet asettuvat katoksi laaksomme päälle, tuolla ylhäällä saattaa olla kirkas taivas. Kipeästi kaivatun auringon voi löytää vajaan puolen tunnin ajomatkan päästä. Aika luksusta oikeastaan.
Keskellä viikkoa oli aivan hiirenhiljaista, ainoastaan uteliaat kuukkelit seurasivat kulkuamme. Vai olivatko ne ehkä edesmenneiden metsämiesten sieluja?
Voi miten ihania kuvia. Nyt tekisi mieli matkustaa tuntureille ja ottaa lomaa opiskelusta, mutta ei auta tämä loppurutistus on vain jaksettava, Ehkä ensi syksynä. Silloin on jo kesän kerinnyt olla taas oikeissa töissä.
VastaaPoistaJoskus on pakko prioirisoida, mutta toivottavasti sitten ensi syksynä pääset tunturiin :).
PoistaOlen oikeastaan vasta nyt tajunnut tämän paikan ihmeellisyyden. Mullahan on "lappi" tuossa kahdenkymmenen minuutin ajomatkan päässä. Sieltä löytyy kuukkeleita ja tunturisopuleita ja kaikkea, mitä lapistakin. Ja ollaan kuitenkin eteläisessä Norjassa :).