maanantai 27. lokakuuta 2014

Vuori ja minä





Lintuparvi lentää korkealla jäljettömiin,
viimeinenkin pilvi haihtuu pois.

Istumme kaksin, vuori ja minä,
kunnes jäljelle jää vuori. (Li Po)

Tuo runo on ollut minulle jo vuosia aivan erityinen. Vuoret ovat edustaneet jotain sellaista pysyvyyttä , turvallisuutta ja suuruutta, joka on ja pysyy vaikka ihmissukupolvet vaihtuvat. Täällä vuorten juurella asuessani olen kuitenkin joutunut miettimään tätä vähän uudella tavalla.

Norjassa on nyt jo muutama päivä odotettu henkeä pidätellen yhden vuoren huipun romahtahtamista ja niin suurta kivivyöryä, että vuoren juurelta on evakuoitu maatiloja. Yksi tilallinen ei suostunut jättämään lampaitaan (tietenkään!), mutta nyt 200 lampaalle on löytynyt tilapäismajoitus, ja viimeinenkin sissi on suostunut siirtymään pois vuoren juurelta. Suurta vyöryä odotetaan nyt lähipäivinä - sateista riippuen.

Nämä meidän vuoret ovat aika paljon pienempiä, mutta täälläkin tulee kivivyöryjä. Noin vuosi sitten yksi näistä tilan takana olevista rinteistä sortui useampaankin otteeseen aiheuttaen kivivyöryn. Ei siitä mitään varaa ollut (jos ei saatunut juuri kohdalle), mutta kallion sortumisen aiheuttama ääni on yksi epämiellyttävimpiä ja kammottavimpia kuulemiani ääniä. Se meni suoraan selkäytimeeni ja sai ihon kananlihalle. Se järkytti perusturvaani ja siinä tunsi itsensä niin hirvittävän pieneksi. En näe yleensä painajaisia, mutta noiden sortumien jälkeen näin unta, että koko tämä takanamme oleva vuori sortui.

Mutta ehkä onkin niin, että maailmassa ei ole mitään pysyvää. Kaikki muuttuu ja muuttaa muotoaan, myös vuoret. Yleensä se vain tapahtuu niin hitaasti, että yhden ihmiselämän aikana sitä ei ehdi näkemään. Lopultakin ainoa pysyvä asia on oma sisin, sielu tai miksi sitä nyt kutsuukaan. Se ydin, joka on ja pysyy, vaikka vuoret sortuu, ympärillä kuohuu ja vaikka keho muuttuu. Jota ei heilauta tunteet, koska tunteet ovat osa mielen maailmaa, enkä puhu nyt mielestä. Joka on ollut sama ja muuttumaton jo syntyessämme ja on edelleen sama kuollessamme. Ja joka pysyy myös kuolemamme jälkeen - niin uskon. Kun hetkittäin pääsee kosketuksiin tuon oman kaikkein sisimmän kanssa, tuntee syvää rauhaa ja turvallisuutta. Ja sitä kauttaa pääsee kosketuksiin myös sen kaikkein suurimman kanssa. Kutsutaan sitä sitten millä nimellä tahansa.

Kävelen tuolla vuoremme juurella turvallisella, vaikkakin kunniottavalla mielellä. Jos sieltä irtolohkare osuu juuri minun päähäni, niin sitten se oli niin tarkoitettu. Ihan samalla tavalla, kuin se mahdollinen salamaniskukin. Näin uskon.

Luin tuon alun runon ensimmäistä kertaa Jon Kabat-Zinnin kirjasta "Olet jo perillä, tietoisen läsnäolon taito". Se on yksi niitä kirjoja, joiden voin katsoa muuttaneeni elämääni. En tiedä onko se kirjana erityisen suuri tai ihmeellinen, mutta omalle kohdalleni se osui juuri oikeaan aikaan ja hetkeen, noin kymmenen vuotta sitten. Hyvä kirja. Kannattaa ehdottomasti lukea.

"Se mitä on takanamme ja se mitä on edessämme,
on pientä verrattuna siihen, mitä on sisällämme."
Oliver Wendell Holmes

6 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Täällä on tähän aikaan vuodesta mystisen kauniit maisemat :)

      Poista
  2. Voi kuinka sinulla on kaunis blogi.
    Nämä kuvasi ovat suorastaan hurmaavia ♥

    Me olimme tuossa kesällä Krotiassa ja Bosnia-Hertsegovinassa viikon verran ja siinä ajassa ehti jo tottua, että joka puolella kohoaa erilaisia vuoria. Kun sitten saapui takaisin Suomeen, tuntui aivan omituiselta, kun olikin niin tasaista silmänkantamattomiin! :)

    VastaaPoista
  3. Oi kiitos - mukava kuulla! Ja tervetuloa lukijaksi!

    Muutin tänne Oulusta joten ero on melkoinen :). Täällä on tullut eteen paljon sellaisia vuoriin ja vuoristoon liittyviä juttuja, joista minulla ei ollut aikaisemmin aavistustakaan.

    VastaaPoista
  4. Vuoretkin liikkuvat. Luin uutisia Mannen-vuoren romahtamisesta, kuulostaa hurjalta. Norjassahan ajellessa näkee aika usein liikennemerkin "irtokiviä" ja joskus olen joutunut kääntymään takaisin kun tiellä on ollut pudonnut vuorenpalanen. Olen lukenut Olet jo perillä -kirjan, se on ajatuksia herättävä ja jotenkin lohduttava kaikkien huolien ja kiireiden vaivaamassa maailmassa. Kaikki on pysymätöntä, on turhaa takertua mihinkään ja kaikkein turhinta on haikailla menneiden asioiden perään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillekin rakennettiin just tuohon lähelle tunneli, koska tie oli aika usein sortumien takia suljettu. Jut tuolla norjansuomalaisten fb-ryhmässä keskusteltiin siitä, että Norjassa on tosi monta paikkaa, jossa asuminen on oikeasti vaarallista. Siellä vain odotetaan henkeä pidätellen, että milloin "se" maanvyöry tulee. Puolitoista vuotta sitten keväällä täällä meilläkin oli sellaiset tulvat, että tuossa aika lähellä valui mudan ja kivien mukana taloja alas rinteitä pitkin. Kukaan ei onneksi kuollut, mutta se oli pelkkää hyvää tuuria.

      Tänään on uutisoitu paitsi tuon Mannen-vuoren liikahteluista, myös Länsi-Norjan hirveistä tulvista, ovat pahimmat 200 vuoteen. Niidenkin alta on nyt evakuoitu satoja ihmisiä. Mm. siitä samasta Lærdalin kylästä, josta melkein puolet paloi maan tasalle viime talvena, koska silloin siellä oli niin kuivaa…

      Poista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!