keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Seikkailu nimeltään elämä












Mietin monta kertaa viikonlopun aikana sitä, miten kummallista elämä onkaan. Miten viisi vuotta sitten minulla ei ollut kaikesta tästä aavistustakaan. Ja miten lyhyessä ajassa elämään voi tulla ihmisiä, jotka muuttuvat nopeasti ystäviksi ja alkavat tuntua tutuilta. Miten lyhyessä ajassa elämään voi tulla täysin uusi maa ja kieli, jotka muuttuvat nopeasti tutuksi. 

Me kuusi naista makasimme yhdessä siskonpedissä entisen rukoushuoneen lattialla, söimme yhdessä, maalasimme yhdessä, turhauduimme yhdessä ja nauroimme yhdessä. 

Elämässä tulee joskus erityisiä hetkiä ja viime viikonlopun erityinen hetki oli se, kun yksi soitti pianoa ja toinen lauloi patjallaan istuen kauniilla, kauniilla äänellään norjalaisia lauluja. Silloin tuli kyynel silmään. Olin niin kovin kiitollinen, että elämä on tarjonnut minulle nämä ihmiset ja tämän seikkailun.

***

Onko sinulla blogi ja haluat osallistua Punaisen Ristin bloggaajien Nepal-keräykseen? Ohjeet lippaan lisäämisestä sivuillesi löydät täältä.

7 kommenttia:

  1. Nuo pienet, erityiset hetket ♥ kun sen pienen hetken tuntee olevan maailmankaikkeuden onnekkain ihminen - ne on ihania.

    Ärsyttävää vaan, olla pessimisti, joka piirtää mieleensä välittömästi uhkakuvia, mikä tuon onnen saattaa hetkessä romuttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuollaiset hetket on ihan erityisiä. Pieniä ja ohikiitäviä mutta niin tärkeitä ja selvinä mieleen piirtyviä.

      Ehkä tuohon pessimistiseen ajatukseen auttaisi se, että muistaa hetken olevan vain ohikiitävä mutta syvä onnen hetki, ei pysyvä tila. Olen onnellinen juuri nyt. Noita hetkiä tulee ja menee ja taas tulee. Niihin ei ole tarkoituskaan takertua eikä niiden ole tarkoituskaan kestää - jotkut pienet hetket vain piirtyvät muistiin terävinä ja ne voi sieltä aina tarvittaessa ottaa esiin :).

      Poista
  2. Hienona hetkenä tulee joskus mieleen pelästys; minkähän "edellä" tämä on... Luulee, että kaikesta ihanasta pitää maksaa. Ikäänkuin elämä katuisi antamaansa lahjaa ja löisi vitsalla kohta.

    Hanne, Sulla on todella ihanat kuvat, riipaisevat! Kiitos niistä! Minäkin haluaisin tuollaisia isoja kuvia blogiini! Mutta ei taida pikku-Canonin tekniikka siihen riittää, eikä varsinkaan mun aivokapasiteetti. Ehkä bloggeristakin löytyisi apua. Näitä miettii kevättuulessa Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onkohan se vähän sellainen suomalainen ajatustapa, että varautuu koko ajan pahimpaan. Sellainen "No huomenna kuitenkin sataa"- asenne. Itku pitkästä ilosta - sitä kai meille on hoettu pienestä pitäen.

      Eihän voi olla mitään turhempaa kuin se, että pelkää koko ajajn tapahtuvaksi jotain pahaa. Jos jotain pahaa on tapahtuakseen, niin se tapahtuu joka tapauksessa, mutta suurimman osan elämää pelkää ihan turhaan, ja jää ne onnelliset hetket ja hyvät ajat elämättä. Mutta tiedän kyllä, että omaa ajatustapaansa ei ole ihan helppoa muuttaa ja se vaatii työtä :).

      Kyllä pikku-canonin kapasiteetti ihan varmasti riittää, koska osa munkin kuvista on kännykällä otettu. Kun olet ladannut kuvan bloggeriin, klikkaat hiirellä kuvan päällä ja esiin tulee valikko, josta voi valita kuvan koon: pieni, keskikoko, suuri, erittäin suuri tai alkuperäinen. Itsellä nämä kuvat ovat aina mallia "erittäin suuri", mutta koko kannattaa sovittaa tekstin leveyteen, että ovat suurin piirtein samaa leveyttä. Kokeile, niin löydät itsellesi parhaan vaihtoehdon :).

      Poista
  3. Yhdessä tekeminen on kivaa. Ja kun siihen saa käyttää vielä koko viikonlopun :).

    VastaaPoista

Kommentit ovat blogin suola, joten on tosi kiva, jos osallistut kommentoimalla!